Hän katsoi ulos ikkunasta. Melkein tunti oli kulunut, eikä hän ollut vieläkään saapunut.
Unohtiko hän? Vai jättikö hän tulematta tahallaan?
Hän käveli työpöydän luo, jolla oli papereita ja kaikkea muuta mahdollista roinaa.
Olen idiootti.. Miksi hän minusta välittäisi? Pitää minua kuitenkin aivan friikkinä..
Viha alkoi kasaantua hänen mielessään. Viha itseään kohtaan. Paine ja inho täyttivät hänen mielensä ja kaikki valo vain katosi.
Hänen kätensä nousi ilmaan ja se pyyhkäisi kaiken tieltään. Paperit lensivät ympäriinsä. Vesilasi oli särkyneenä lattialla, ja sen sirpaleet heijastivat auringon valoa. Minttuaskin pastillit lojuivat maassa ilman minkäänlaista synmetristä järjestystä. Avaimet lensivät tietokonepöydän alle ja kynät vierivät hänen jalkojensa juureen.
Hän ei tiennyt, mutta tuo poika, jota hän odotti, oli matkalla. Hän ei ollut unohtanut heidän tapaamistaan, eikä hän missään tapauksessa tahtoisi jättää sitä väliin. Hän itseasiassa oli odottanut heidän tapaamistaan jo kolme vuotta, ennen kuin hän onnistui edes avaamaan suuta toisen edessä.
Tuo poika oli jäänyt ystävänsä kanssa juttelemaan pojan ihastuksesta ja hänen valehtelevasta veljestään, joka ei osannut kunnioittaa ketään, tai mitään. Hän oli niin keskittynyt haukkumaan häntä, ettei huomannut kuinka aika putosi hänen pehmeiden sormiensa välistä, kuin hiekka valuin alas kauniisti muotoillusta tiimalasista, jonka teline oli veistetty tummasta puusta.
Hän oli jo menettämässä toivoaan. Hän katsoi tuota kaunista taideteosta, jonka oli saanut aikaan. Kaikki tuo, mitä hän oli tehnyt itseinhonsa vallassa, oli hänelle hyvin kaunista. Moni sanoisi tuota sotkuksi, mutta ei hän.
Hän otti laukkunsa kaatuneen tuolin alta ja lähti huoneesta. Hitaasti, hän käveli kohti pääovea, kunnes kuuli huudon kaukaa. Tuon huudon, joka oli muuttunut ranskaan hengityksen ja tyhjien käytävien avulla pehmeäksi ja kaikuvaksi kuiskaukseksi.
Hän kääntyi, ja näki tuon pojan joka käveli häntä kohti. Pojan hiukset olivat hiestä märät, mutta ne eivät olleet liimautuneet ällöttävästi pojan miltein täydellisiin kasvoihin. Hänen lihaksikas rintakehänsä hehkui valkoisen kauluspaidan avoimien nappien alta ja tummat farkut imartelivat hänen pituuttaan ja vahvoja jalkojaan. Hän oli aina pitänyt pojan vartalosta. Hän itse oli melkein täydellinen vastakohta. Hän oli langan laiha, ja häntä huomautettiin siitä usein. Hänen jalkansa olivat tasapaksut ja suorat, rintansa litteä ja luunsa paistoivat esiin kyljistä ja selästä. Poika piti näkyä kauniina.
"Tulit sittenkin.." Hän sanoi vaisusti.
"Tietysti tulin." Poika vastasi, vielä haukkoen henkeään hänen pienen maratooninsa takia.
"Tajuatko kauan odotin sinua?"
"Olen pahoillani" Poika vastasi. "Juttelin Emilyn kanssa..."
"Aivan. Tietysti.." Hän sanoi pettyneellä äänellä.
"Mikä on?"
"Ei yhtikäs mikään", hän kääntyi poispäin pojasta, joka ei tahtonut päästää katsettaan noista suurista ja tummista silmistä.
Poika käveli hänen eteensä ja hipaisi hänen poskeaan.
"Älä sano että olet.."
"En ole!"
Hän oli selvästi mustasukkainen. Poika naurahti.
"Emily on pelkkä ystävä, siinä kaikki. Hän sitä paitsi pitää veljestäni eikä minusta."
"Siitä mätistä?" Hän katsoi poikaa silmiin. Oliko hän tosissaan?
Poika nyökkäsi. "Älä muuta sano" hän naurahti jälleen. Tuo nauru oli kuin hento tuulenvire, joka pyyhkäisi taivaan halki kuumana kesäpäivänä.
Poika tarttui häntä vyötäröstä ja kiskoi hänet lähemmäs. Kirkas pehmeä puna levisi hänen siroille kasvoilleen ja hän tunsi kylmät väreet kulkevan alas hänen selkäänsä pitkin.
Kun poika kosketti hänen poskeaan väreet hiipivät hiljaa takaisin ylös.
"Kolme vuotta" poika sanoi. "Kolme vuotta keräsin rohkeutta puhua sinulle, ja nyt sinä olet siinä. Kuin olisit ollut siinä aina".
Hän sulki silmänsä ja nautti tuosta hetkestä, jonka sai viettää pojan rintaa vasten.
"Tiesitkö, että minä rakastan sinua?" Poika kysyi.
"Minä rakastan sinua, Sam" hän vastasi.
Poika nojautui hymyillen lähemmäs häntä. Vaikka hänellä olikin jalassaan syntymäpäivälahjaksi saadut uudet korkokengät, hän nousi kevyesti varpailleen. Hitaasti, välittämättä ajan kulusta, he sulkivat tilan heidän huuliensa välillä ja jakoivat pehmeän suudelman. Kello hidasti vauhtiaan ja sai pienen hetken tuntumaan ikuisuudelta.
Sam, tuo lihaksikas poika, vetäytyi suudelmasta ensin ja jäi tuijottamaan hänen tummiin silmiinsä, jossa säkenöivät taivaan tähdet. Hän sukelsi silmien syvyyteen kuin mereen, eikä tahtonut lähteä ikinä.
"Henry, sinä olet kauneinta mitä olen ikinä nähnyt", poika kuiskasi hellästi hänen korvaansa.
Henry nousi uudelleen varpailleen, eikä jättänyt ilmalle tilaa koskettaa heidän huuliaan. Heillä ei ollut enää mitään esteitä. Kukaan ei erottaisi heitä. Ei aika, eikä kukaan muukaan.
